Edistystahto. Sitä Suomi tarvitsee 2020-luvulla. Tulevat vuodet suorastaan huutavat yhteiskunnallista liikettä, joka kertoo, että tulevaisuus on parempi kuin menneisyys. Kaiken menneeseen haikailun ja tulevaisuudella pelottelun keskellä tarvitaan liikettä, joka näyttää suunnan eteenpäin. Edistystahto viittaa yhteiskunnalliseen työhön, jossa määrätietoisesti ja oma-aloitteisesti edetään kohti tulevaisuuden suuri tavoitteita, ei pelkästään ratkota maailman muutoksen eteen heittämiä haasteita. Edistystahdon toinen nimitys onkin tulevaisuustahto.
Edistystahdon pelkästä edistysuskosta erottaa se, että jälkimmäisessä edistys nähdään jotenkin vääjäämättömänä, itsestään tapahtuvana asiana, jota voi mukavasti odotella. Edistystä tahtovat ymmärtävät, että vaikka muutos on vääjäämätöntä, edistys ei ole itsestäänselvyys. Se vaatii työtä. Monet yhteiskunnat läpi historian ovat taantuneet – ja monet tulevat taantumaan. Tulevaisuus voi olla synkkäkin. Valoisan ja synkän huomisen saattaa joskus erottaa pieni joukko vaikuttajia. Hyvä tulevaisuus edellyttää viisautta, rohkeutta ja tinkimätöntä raadantaakin.
Mitä tavoitteita kohti edistystä tahtovat sitten Suomea ja Eurooppaa kuljettavat? Ne ovat kunkin poliittisen liikkeen itsensä määriteltäviä. Oleellista on, että uskalletaan asettaa aidosti mullistavia tavoitteita, ei vain seurailla muutosten virtoja. Ilmiselvää on, että 2020-luvulla tullaan ratkomaan jo nyt nähtävissä olevia pulmia. Aikamme suuriin kysymyksiin jokaisella vakavasti otettavalla yhteiskunnallisella liikkeellä tulee olla vastauksia. Näistä monet ovat olleet tiedossa jo pitkäänkin: tekoäly ja automatisaatio, työn muutos, yhteiskunnan arvopohjan pirstaloituminen, idän nousu, länsimaisen keskiluokan haasteet, pääomien kasaantuminen, ilmastonmuutos, globalisaation epätasaisuus ja niin edelleen. Uusi vuosikymmen varmasti nostaa esiin myös täysin uusia kysymyksiä. Onko lähiavaruuden resurssien jakaminen 2020-luvun lopun orastavia ulko- ja turvallisuuspoliittisia kysymyksiä, aivan kuten arktiset luonnonvarat ovat tällä hetkellä? Millaiseksi eläkejärjestelmää pitää muokata, jos näyttää siltä, että eliniän pitenemisessä siirrytäänkin lineaarisesta eksponentiaaliseen kasvuun, kun tekoäly alkaa ratkomaan ihmisterveyden ongelmia? Maailman muutos kiihtyy, ja tällä hetkellä tieteiskirjallisuudesta tutut teemat saattavat 10 vuoden päästä olla vakavasti otettavia politiikkakysymyksiä.
Edistystahto on peruslähtökohta tulevaisuuteen liittyvään epävarmuuteen ja päätöksentekotilanteisiin. Juuri mikään mittari ei tue sitä, että tulevaisuus olisi nykyistä tai menneisyyttä huonompi. Teknologian ja yhteiskunnan kehitys on tähän asti tuottanut paremman lopputuloksen lähes aina. Menneen edistyksen ei pidä antaa hämätä: parempi tuleva vaatii tietoisia tekoja. Kaikissa muutoksissa on sekä voittajia että häviäjiä. Suomalaisten ja eurooppalaisten päättäjien on huolehdittava siitä, että Suomi, Eurooppa, luonto ja vapaan yhteiskunnan arvot ovat muutosten voittajia. Voittoja nimittäin voivat viedä myös idän kollektiiviset autokratiat, ilmastokatastrofi tai pieni globaali teknologiaeliitti.
Edistystahdon perusta on myönteinen maailmankuva ja ihmiskäsitys, mutta sen suhtautuminen yhteiskunnallisiin päätöksiin tulee pitää käytännönläheisenä ja analyyttisena. Miten muuten nykyajan monimutkaisessa, verkottuneessa ja nopeasti muuttuvassa maailmassa voisi uskoakaan tekevänsä parhaita päätöksiä kuin tietoon ja tutkimukseen perustuen? Myös kokeilut ja yhteiskunnallisten rakenteiden joustavuus ja ketteryys korostuvat. Euroopan hallitusten tulisi ilman muuta selvittää, miten tekoäly voisi tukea eri politiikkasektorien päätöksentekoa. Keinoälyä käytetään jo optimoimaan liikennevirtoja, tehostamaan armeijoiden logistiikkaa, ennustamaan sääilmiöitä ja vaikka mihin – miksei sitä voisi käyttää optimaalisen verorakenteen tai korkeakouluverkon selvittämiseen, kunhan lähtökohdat määritellään selkeästi?
Sinänsä porvarillisten perusarvot, kuten Kokoomuksen vapaus, vastuu ja demokratia, mahdollisuuksien tasa-arvo, sivistys, kannustavuus, suvaitsevaisuus ja välittäminen ovat edelleen ajankohtaisia tienviittoja yhteiskunnallisissa risteyksissä. Maailma alkaa kuitenkin olemaan niin monimutkainen ja nopea muutos niin kaikenkattava aikamme ominaispiirre, että tarvitaan myös digitaalinen karttapalvelu. Edistystahdon tulee olla niin voimakas periaate, että se on lähellä itseisarvoa.
Yhteiskunnan nopeaan muutokseen ja teknologian kehitykseen liittyy suuri poliittinen mahdollisuus. Muutosvoimat yhteiskunnassa korostavat sellaisten liikkeiden asemaa, joilla on selkeä suunnitelma tulevaisuuden varalla. Puolueella tulee olla uskottava ja selkeä vastaus kysymykseen ”miten me tulevaisuudessa pärjäämme?” Kokoomuksella on tähän erinomainen lähtöasetelma, koska suomalaiset pitävät meitä yhteiskuntaa uudistavana puolueena. On tärkeää kehittää tuota vahvuutta edelleen.
2020-luvullakin keskustaoikeistolainen liike löytää asemansa suhteessa muihin poliittisiin virtauksiin suhteellisen kivuttomasti. Kollektivistinenkin vasemmisto – eli Suomessa pääosa vasemmistoliitosta, osa vihreistä ja pääosa demareista – tarjoaa sanomassaan edelleen yhteisön mutta ei vapautta. Yksilö on alisteinen valtiolle ja valtio enemmistölle, oli vähemmistö sitten miten eri mieltä tahansa. Tälle sanomalle löytyy 2020-luvulla hiipuva kannatus, mutta jonkinlainen vasemmistopopulismi saattaisi Suomessa saada voimakasta nostetta jonkinlaisen työllisyyteen tai tulotasoihin liittyvän kriisin seurauksena. Kollektiivisen vasemmiston uhkaan tepsivät siis samat reseptit kuin aiemminkin: aidot tulokset ihmisten työllisyydessä ja toimeentulossa.
Kollektivismin toinen muoto, nationalistit, joita Suomessa edustavat perussuomalaiset, maalailevat parempaa elämää kansakunnan viitekehyksessä. Ylikorostunut kansallistunto pysynee kuitenkin aisoissa, kunhan rakentavat voimat ymmärtävät tarjota vastuullisemman isänmaallisuuden sanomaa omassa politiikassaan. Isänmaallisuushan on upea, rakentava voima, kansalliskiihko taas tuhoava. Nationalismia tai sen kanssa liittoutuvaa populismia ei silti pidä aliarvioida vielä 2020-luvullakaan.
Suomalaisen poliittisen kentän kummallisuus, voimakas agraari- ja aluepuolue Keskusta, on itseasiassa onnistunut suhteellisen hyvin pitämään kasvavan menestyvien ja taantuvien alueiden jännitteen kurissa. Tuo jännite sisältää suuria riskejä kaikille länsimaisille yhteiskunnille, myös Suomelle. Tilanne, jossa taantuvien alueiden väki asettuisi yksituumaisesti kehityksen jarruksi, olisi hyvin haitallinen. Siksi muutosten perustelu kaikilla alueilla on kaikissa poliittisissa liikkeissa tärkeää.
Vastuu ympäristöstä on entistä selkeämmin läpi koko poliittisen kentän leikkaava teema, ja siinä keskustaoikeistolaiset eivät voi olla jälkijunassa. Ympäristönsuojelu edellyttää sekä yksilöiden että valtion toimia, ja ympäristökysymyksissä ero sini- ja punavihreiden välillä löytyy painotuksista yksityisen ja julkisen toiminnan välillä.
Vapauden ja vastuun suhde pysyy yhtenä keskeisimmistä poliittisista kysymyksistä. Nykyajan yksilökeskeinen kulttuuri takaa, että aihe pysyy myös politiikan keskiössä eri muodoissaan. Liberaalivasemmisto, eli monet vihreät ja vasemmistoliittolaiset sekä osa demareista, korostavat ihmisen vapautta ja subjektiivisia oikeuksia nauttia elämästä. Se on vapautta ilman vastuuta. Oikeuksien korostuminen velvollisuuksien sijaan saattaa houkuttaa suurta osaa 2020-luvun suomalaisista. Kokoomuksen ei onneksi ole vaikea edustaa kumpaakin tasapainoisesti, sillä kummatkin aateperinteet ovat olleet puolueessa pitkään voimakkaita ja vuorovaikuttaneet.
Vapauden ja vastuun suhde on tiiviisti sukua yksilön ja yhteisön suhteelle, joka sekin pysyy yhteiskunnallisen päätöksenteon keskiössä. 2020-luvulla keskustaoikeistolaisten voimien on löydettävä uusi, terve ratkaisu yksilön ja yhteisöllisyyden suhteeseen. Aiempien aikojen teesin, rajoittavan kollektivismin ja sitä seuranneen antiteesin, äärimmäisen yksilönvapauden synteesinä tulee rakentaa yhteisöllinen yksilöllisyys, vapaus vastuulla. Ahdistava yhteisöllisyyshän on vastuuta muista ilman omaa vapautta, mutta samalla tavalla täysin itsekeskeinen yksilöllisyys on vapautta ilman vastuuta muista. Kumpikin näistä johtaa surkeaan lopputulokseen: joko yksilön nujertamiseen tai heikkoon yhteiskuntaan vailla yhteistä sitoutumista.
Yhteisöllinen yksilöllisyys tunnustaa jokaisen oikeuden ja vapauden elää kuten tahtoo, kunhan ei rajoita muiden vastaavaa vapautta, mutta samalla se tunnistaa yksilöiden vastuun osallistua yhteiskunnan ylläpitoon ja kehittämiseen. Yhteisöllinen yksilöllisyys tunnistaa myös yhteisten tavoitteiden tärkeyden. On selvää, että yhteiskunta, joka ei jaa minkäänlaista yhteistä päämäärää, ei pysty kovin menestyksekkäästi toimimaan kovin pitkään. Mistä löytyvät nämä tulevaisuuden yhteiskuntaa koossa pitävät voimat ja yhteiset päämäärät?
Keskustaoikeistolaisessa liikkeessä tulee uskaltaa sanoa ääneen, että Suomella ja suomalaisilla on maailmanhistoriassa oma tehtävänsä – ei mikään kohtalon määräämä, vaan meidän itsemme valitsema. Näitä tehtäviä voi olla useampia, mutta ne ovat nimenomaan kansakunnan yhteisiä, yhteisöllisiä tavoitteita. Ne voivat olla esimerkiksi olla maailman kärjessä BKT/asukas, asuttaa joku osa avaruudesta, perustulo, pysyvä täystyöllisyys, tekoäly valtioneuvoston jäsenenä, hiilineutraalius, korkein robotisaatioaste maailmassa tai vaikkapa että se, ensimmäinen ihminen, joka elää 150-vuotiaaksi, olisi suomalainen. Nämä ovat siis vain esimerkkejä siitä, että poliittisiksi tavoitteiksi ei riitä jokin valtiontalouteen liittyvä tunnusluku. Suuret yhteiset tavoitteet ei ole pois yksilöiden omista, kirjavista elämäntavoitteista, mutta ne varmistavat, että yhteisesti kuljetaan samaan suuntaan. 2020-luvun voittava keskustaoikeistolainen yhdistelmä on kokoomuslaiset perusarvot täydennettynä edistystahdolla ja suurilla, innostavilla yhteisillä tavoitteilla.
Ville Valkonen
Julkaistu Nykypäivässä 29.3.2018
